...pidemmin kerrottuna.
36+6
36+6
Maanantai-iltana menimme normaalisti nukkumaan, kun yhtäkkiä tuntui kuin olisi valunut housuihin hieman vettä. Kävin vessassa, vaaleanpunaista vettä. Sydän meinasi hakata rinnasta läpi. Vettä tihkui hyvin vähän, mutta näin se synnytys viimeksikin alkoi. Tällä kertaa vaan ikävä kyllä ei ollut viikot täynnä (tuntia vajaa täysiaikainen!), joten protokollan mukaan piti toimia niinkuin ennenaikaisessa vedenmenossa. Soitin synnärille ja sieltä käskettiin tulemaan näytille. Soitettiin veljelleni että tulee vahtimaan esikoisemme unta, ja sitten lähdimme taksilla kohta TAYS:sia. Saavuimme perille joskus puolenyön ja yhden välillä.
Tyhjä synnytysvastaanoton käytävä tuntui yhtä pitkältä kuin viimeksi.
Ensimmäiseksi pääsin makaamaan käyrille, kipuja ei ollut yhtään.
Vauvan syke oli kovin korkea koko ajan, joten sitä seurattiin pitkään ja tarkasti kätilöiden ja lääkärin voimin.
Seuraavaksi pääsimme käymään lääkärin luona näytillä. Saatiin testillä varmuus siitä että vuoto on todella lapsivettä, ja pieni sai painoarvioksi noin 3100g.
Nyt veimme tavarat säilytyslokeroon, vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja menimme synnytyssaliin hetkeksi käyrille seuraamaan lisää vauvan sykettä. Kello alkoi olla kolme yöllä ja olin aivan valmis nukkumaan. Kipuja ei ollut vieläkään. Kätilö löysi meille tyhjän osastohuoneen johon miehenikin sai tulla nukkumaan. Jouduttiin laittamaan kanyyli ja antibioottitippa, koska lääkärillä otettu streptokokki-näyte ei ollut vielä valmis. Varoiksi siis, jos vaikka olisi ollut positiivinen. Tipan jälkeen pääsin viimein nukkumaan hetkeksi. Parin tunnin päästä sain mukavasti taas herätyksen antibioottitippaan numero kaksi.
37+0
Tiistaina heräsin aamulla ennen seitsemää. En raaskinut herättää miestä, joten napsin vain kuvia muistoksi ja käppäilin ympäri huonetta.
Kahdeksalta hoitaja tuli ottamaan verikokeen, ja heti perään saapui taas kätilö laittamaan minut tippaan. Sitten aamupalaa. Seuraavaksi alettiin keskustelemaan käynnistelystä. Kohdunsuun tilanne ei ollut edennyt oikeastaan yhtään, edelleen se 2-3cm auki ja pehmeä, ja kanavaa vielä jäljellä. Omia supistuksia oli melko säännöllisestikin, mutta ei riittävän voimakkaita ja pitkiä. Siispä cytotec murusilla alettiin kypsyttelemään tilannetta.
Koko tiistai päivä meni oikeastaan siinä jumppaillessa ja sairaalan käytävillä ravatessa. Äiti ja veli tulivat käymään sairaalalla tyttäremme kanssa. Huoneemme oli edelleen tyhjänä joten mies sai yöpyä kanssani osastolla.
37+1
Verikokeet, ab-tippa, käyrät, aamupala. Lisää cytotecia. Supistuksia tulee säännöllisesti ja olo on erittäin epämukava. Väsyttää ja haluaisin kovasti kotiin. Tässä vaiheessa oli jo monta itkua itketty miehen kainalossa. Olin niin turhautunut, enkä ymmärtänyt miksi vesiä ei voitu puhkaista kunnolla, jotta synnytys saattaisi lähteä etenemään tehokkaammin. Viimeksi kävi aivan samoin, synnytys pitkittyi ja pitkittyi, vedet olivat jo menneet korkealta joten infektioriski nousi koko ajan. En tainnut missään vaiheessa saada kunnollista vastausta miksi näin ei voitaisi tehdä, vaan syötetään pelkkiä käynnistystabletteja. No, cytotecin määrää nostettiin taas, ja supistukset voimistuivat tasaisesti. Sisätutkimuksessa todettiin että joo, ehkä juuri ja juuri sentin edennyt.
Kävin tutkimuksen jälkeen vessassa ja huomasin että vuodan aika paljon verta ja limatulppa tuli ulos.
Tämä voimisti supistuksia entisestään.
Loppupäivän, illan ja yön kävelin vain pitkin osaston käytäviä miehen käsivarressa roikkuen, jumppapallolla pomppien ja itkien. Kivut olivat kovat enkä jaksanut enää yhtään.
Tuntui että kaikki meni vain pieleen, olin tuskissani, väsynyt, turhautunut. Ja tämän lisäksi sain huonekaverin, eli miehen pitäisi lähteä kotiin. Kätilö oli kuitenkin sitä mieltä että ei nyt yötä vasten lähetetä isukkia kotiin, jos vaikka päädytään vähän reippaammin nopeuttamaan vauvan saapumista tavalla tai toisella.
Niinpä kätilö nappasi sänkyni ja kärräsi sen osaston perheaulaan, sellaiseen oleskeluhuoneeseen joka oli avoinna kaikille. Olin niin onnellinen ja kiitollinen. Ähisin ja puhisin, ja yritin lievittää kipuja kuumalla geelipussilla sekä miehelle valittamisella. Kätilö sanoi että nyt kannattaisi koittaa levätä edes vähän, huomenna synnytetään vaikka väkisin. Käperryin miehen syliin sängylle geelipussi etureisien ja mahan välissä. Nukahdimme molemmat pian.
37+2
Herätessäni supistukset olivat kadonneet.
Olin saanut jo niin suuren toivonmurusen kätilön puheista, ja nyt mieleni vaipui taas epätoivoon. Aloin tosissani pelkäämään leikkausta.
Uusi juuri vuoroon tullut lääkäri tuli katsomaan minua. Hän sanoi että nyt lopetetaan nuo lääkkeet, ja aletaan ihan tosissaan savustamaan pikkuneitiä ulos. Lähdetään synntytssaliin, puhkaistaan vedet ja laitetaan oksitosiinitippa. Vihdoinkin! Olin aivan taivaissa.
Kerättiin tavarat sängylle ja lähdettiin osastolta kohti salia.
Pääsimme sen huoneen viereen jossa kolme vuotta sitten synnytin Violan. Huoneita yhdisti sama vessa ja pesutila, joten molemmat tytöt saisivat ensipesunsa samassa altaassa!
Tapasimme synnytyksessämme avustavan kätilön. Hän oli erittäin mukava ja ammattitaitoinen. Kävimme läpi asiat joita toivoisin synnytykseltä. Halusin toimia omien vaistojeni varassa, ja halusin rauhaa sekä hiljaisuutta.
Laitettiin minut vielä makaamaan käyrille, ja mies lähti hakemaan puhtaita vaatteita itselleen.
Antibioottitipan kanyyli oltiin jo otettu pois, joten nyt piti laittaa uusi oksitosiinitippaa varten. Vasemmasta kädestä löytyi oikein hyvännäköinen suoni, ja hyvä se olikin, sillä verta ruiskusi parin metrin päähän ja pulppusi pitkin sänkyä ja lattiaa. "No mehän saadaan tästä nyt näppärästi muutama putki verta!"
Mies tulee takaisin, näkee minut ja kätilön naureskelemassa veren keskellä. Taisi hieman hämmentyä.
Lääkäri kävi puhkaisemassa kalvot. Ei mennyt kuin pari minuuttia, ja supistukset alkoivat olla sietämättömiä. Siis oikeasti sietämättömiä, paljon pahempia kuin viimeksi. Oksitosiinia ei siis edes tarvittu. Menin jumppapallon päälle heilumaan ja otin ilokaasua. Se ei ikävä kyllä lievittänyt kipua, pisti vain pään pyörälle muutamaksi sekunniksi.
Supistukset olivat äärimmäisen voimakkaita johtuen niistä cytoteceista. Taukoa ei juurikaan ollut välissä, ja jokainen supistus oli todella pitkä. Se oli helvettiä. Olin polvillani ja nojasin korotettuun sängynpäätyyn, yritin tuskissani huutaa haluavani epiduraalin. En kuitenkaan kyennyt puhumaan. Huusin vaan. Jossain vaiheessa mies kuitenkin ymmärsi mitä yritin sanoa ja hän pyysi kätilöltä puudutusta minulle. Tarkistettiin ensin kohdunsuun tilanne. Noin 4cm auki. Niinpä kätilö lähti hakemaan epivälineitä.
Parissa minuutissa hän tuli takaisin valmiina laittamaan puudutteen. Ne pari minuuttia minä olin vain karjunut ja itkenyt kivusta. Seisoin sängyn vierellä ja vaikersin että tuntuu kamala paine, ihan kuin pitäisi ponnistaa.
"Se on varmaan vaan tuo pystyasento, suthan tarkistettiin ihan kolme minuuttia sitten, ei se sieltä vielä tule".
No tarkistettiin sitten kuitenkin uudestaan. Täysin avautunut, ja pää on ihan juuri tulossa ulos. Parissa minuutissa 4cm-->10cm. "Aikamoista, ei sitten ihme että sattui hei! Mut nyt pitäis alkaa ponnistaa."
Entä se epiduraali?!
Ei tietenkään voi laittaa enää tässä vaiheessa, joten nyt mennään ilman lääkkeitä tai puudutteita. Roikuin miehessä kiinni ja karjuin. Toivottavasti kovin moni viereisissä saleissa pian esikoisensa synnyttävä ei kuullut. Ei minun eläimelliset ääntelyt sitten ainakaan helpottanut heidän henkistä valmistautumista koitokseen.
Pari ponnistusta ja pää näkyi. Pitkä ponnistus perään ja olkapäät näkyivät. "Jaahas, täällä on käsi pahasti jumissa, koita olla ponnistamatta." Tytöllä oli käsi poskella, kämmenselkä poskea vasten. Sitä siinä väänneltiin jonkun aikaa, ja arvata sattaa, se teki kipeää. Todella kipeää.
Seuraava ponnistus ja repesin.
Loppurutistus ja hän syntyi vihdoinkin.
Pienokainen laskettiin syliini. Kätilö tarkisti pienen käden ettei mikään vaan mennyt rikki.
Isi erotti meidät leikkaamalla napanuoran.
Seuraavaksi tietenkin istukan synnyttäminen ja paikkojen kasaanompelu. Tämäkin piti kestää ilma puudutuksia, koska repesin kuulemma sen verran pahasta paikkaa että puudutuspiikki olisi todella inhottava laittaa.
Kävin suihkussa ja isi meni punnitsemaan ja mittailemaan pientä. Ollessani vielä suihkussa isi sai vauvan syliin, paidan sisälle ihokontaktiin.
Sitten otin vauvani rinnalle ensimmäiselle ruokailulle. Siinä hetkessä kaikki oli käsittämättömän täydellistä. Niin pieni, niin kaunis. Ihastelimme häntä kilpaa.
Pian vauva alkoi narisemaan. Me miehen kanssa ensin naureskelimme että voi kuin suloista ääntä hän pitää. Kätilö kuitenkin huolestui, koska vauva on kuitenkin vasta juuri ja juuri täysiaikainen, ja narina voi olla oire infektiosta tai nesteestä keuhkoissa.
Vauva täytyisi viedä lastenosastolle, ja minun pitäisi siirtyä synnyttäneiden osastolle ilman vauvaa.
Taisin olla surullisempi kuin koskaan ennen. Ei juuri synnyttäneeltä äidiltä voi viedä lasta pois.
Hänet kuitenkin vietiin, ja minut kärrättiin sängyllä osastolle huoneeseen jossa oli kaksi muuta äitiä vauvojensa kanssa. En kestänyt kuunnella vauvojen tuhinaa ja itkua joten pyysin miestä kysymään vaihtoehdoista. Sain tyhjän huoneen.
Seuraavassa tarkastuksessa vuosin liikaa verta, enkä saanut lupaa liikkua. En siis päässyt katsomaan lastani. Perheemme tulivat heti katsomaan meitä, mutta lastenosastolla sai olla vain yksi vieras vanhemman lisäksi, joten miehelläni meni jonkun aikaa käyttää kaikki tervehtimässä pienokaista. Esikoisemme ei päässyt ollenkaan influenssakauden vuoksi, joten hän hengaili minun kanssani tuon ajan ja sai hieman lohdutettua.
Perheidemme lähdettyä kotiin minut tarkistettiin taas, ja sain luvan käydä katsomassa lasta maksimissaan tunnin ajan jos lupaan liikkua vain pyörätuolilla ja pysyn paikoillani. Lastenosasto oli todella kaukana, monen mutkan takana.
Pääsimme perille ja pienokaisemme odotti kanyyli päässä johtojen ympäröimänä. Vauvalla oli antibioottitippa infektioepäilyn vuoksi. Keuhkot kuvattiin eikä sieltä löytynyt mitään, mutta sydämessä oli sivuääni. Kuulemma yleistä, mutta täytyy seurata.
Mies nosti hänet syliini. Nyt olin taas maailman onnellisin ihminen. Tunnin ajan pitelimme vauvaa vuorotellen. Tunti ei ole koskaan mennyt noin nopeasti.
Oli aika lähteä takaisin huoneeseeni, ja pian miehen oli aika lähteä kotiin. Sain kipulääkkeitä ja kohtua supistavaa lääkettä. Keskellä yötä heräsin siihen kun huoneeseeni tuodaan juuri synnyttänyt nainen. Hänenkin tyttärensä oltiin viety lastenosastolle.
Aamulla aloin heti soittelemaan miehelle että tulisi sairaalalle ja veisi minut katsomaan vauvaa. Eipä hän tietenkään vastannut kun nukkui pers homeessa. Hoitaja kävi katsomassa minua ja sanoi että tänään voisin lähteä kotiin jos haluan. Pakkasin siis tavarat, vaihdoin omat vaatteet päälle ja jatkoin miehen pommittamista.
Mies saapui paikalle ja lähdimme heti pyörätuolin avuin lapsemme luokse. Pitelimme häntä koko päivän, aivan iltaan asti. Yritin imettää monta kertaa ja ihan hyvin se onnistuikin, mutta maitoni ei ollut noussut vielä joten lisämaitoa tarvittiin pullosta. Kotiinlähdön aika tuli, ja niin kävelin itkien ulos sairaalasta.
Oli ihanaa olla pitkästä aikaa kotona, mutta todella epäluonnollinen tunne parannella juuri synnyttänyttä kroppaa eikä vauvaa näy missään. Esikoisemme oli vielä isovanhemmillaan hoidossa joten saimme onneksi vähän rentoutua ja levätä. Söimme pitsat ja menimme ajoissa nukkumaan. Heti aamusta lähdimme ajelemaan kohti sairaalaa. Otimme turvakaukalon ja vauvan kotiutumisvaatteet varoiksi mukaan jos vaikka saisimme hänet mukaan.
Muutaman tunnin oltuamme sairaalalla, meille ilmoitettiin että jos arvot näyttävät hyvältä seuraavissa mittauksissa, ja lääkäri näyttää kotiinlähtötarkastuksessa vihreää valoa, voisimme viedä vauvamme kotiin. Odotimme malttamattomina, ja viimein illan tullen lääkäri tuli tarkistamaan hänet. Sydämen sivuääni kadonnut, kaikki näytti hyvältä. Puimme tytön ja köytimme kiinni turvakaukaloon ja lähdimme kotiin.
Eipä tämäkään synnytys mennyt odotusten mukaan, mutta upea kokemus kaikesta huolimatta💗
Viena Vanessa Maarit
9.3.2017
3065g
50cm
💗
Synnytyksen kesto 62h, ponnistusvaihe 7min
Spontaani päätilasynnytys
Synnytystoimenpiteet: vesikalvon puhkaisu
Seuraavaksi pääsimme käymään lääkärin luona näytillä. Saatiin testillä varmuus siitä että vuoto on todella lapsivettä, ja pieni sai painoarvioksi noin 3100g.
Nyt veimme tavarat säilytyslokeroon, vaihdoin sairaalavaatteet päälle ja menimme synnytyssaliin hetkeksi käyrille seuraamaan lisää vauvan sykettä. Kello alkoi olla kolme yöllä ja olin aivan valmis nukkumaan. Kipuja ei ollut vieläkään. Kätilö löysi meille tyhjän osastohuoneen johon miehenikin sai tulla nukkumaan. Jouduttiin laittamaan kanyyli ja antibioottitippa, koska lääkärillä otettu streptokokki-näyte ei ollut vielä valmis. Varoiksi siis, jos vaikka olisi ollut positiivinen. Tipan jälkeen pääsin viimein nukkumaan hetkeksi. Parin tunnin päästä sain mukavasti taas herätyksen antibioottitippaan numero kaksi.
37+0
Tiistaina heräsin aamulla ennen seitsemää. En raaskinut herättää miestä, joten napsin vain kuvia muistoksi ja käppäilin ympäri huonetta.
Kahdeksalta hoitaja tuli ottamaan verikokeen, ja heti perään saapui taas kätilö laittamaan minut tippaan. Sitten aamupalaa. Seuraavaksi alettiin keskustelemaan käynnistelystä. Kohdunsuun tilanne ei ollut edennyt oikeastaan yhtään, edelleen se 2-3cm auki ja pehmeä, ja kanavaa vielä jäljellä. Omia supistuksia oli melko säännöllisestikin, mutta ei riittävän voimakkaita ja pitkiä. Siispä cytotec murusilla alettiin kypsyttelemään tilannetta.Koko tiistai päivä meni oikeastaan siinä jumppaillessa ja sairaalan käytävillä ravatessa. Äiti ja veli tulivat käymään sairaalalla tyttäremme kanssa. Huoneemme oli edelleen tyhjänä joten mies sai yöpyä kanssani osastolla.
37+1
Verikokeet, ab-tippa, käyrät, aamupala. Lisää cytotecia. Supistuksia tulee säännöllisesti ja olo on erittäin epämukava. Väsyttää ja haluaisin kovasti kotiin. Tässä vaiheessa oli jo monta itkua itketty miehen kainalossa. Olin niin turhautunut, enkä ymmärtänyt miksi vesiä ei voitu puhkaista kunnolla, jotta synnytys saattaisi lähteä etenemään tehokkaammin. Viimeksi kävi aivan samoin, synnytys pitkittyi ja pitkittyi, vedet olivat jo menneet korkealta joten infektioriski nousi koko ajan. En tainnut missään vaiheessa saada kunnollista vastausta miksi näin ei voitaisi tehdä, vaan syötetään pelkkiä käynnistystabletteja. No, cytotecin määrää nostettiin taas, ja supistukset voimistuivat tasaisesti. Sisätutkimuksessa todettiin että joo, ehkä juuri ja juuri sentin edennyt.
Kävin tutkimuksen jälkeen vessassa ja huomasin että vuodan aika paljon verta ja limatulppa tuli ulos.
Tämä voimisti supistuksia entisestään.
Loppupäivän, illan ja yön kävelin vain pitkin osaston käytäviä miehen käsivarressa roikkuen, jumppapallolla pomppien ja itkien. Kivut olivat kovat enkä jaksanut enää yhtään.
Tuntui että kaikki meni vain pieleen, olin tuskissani, väsynyt, turhautunut. Ja tämän lisäksi sain huonekaverin, eli miehen pitäisi lähteä kotiin. Kätilö oli kuitenkin sitä mieltä että ei nyt yötä vasten lähetetä isukkia kotiin, jos vaikka päädytään vähän reippaammin nopeuttamaan vauvan saapumista tavalla tai toisella.
Niinpä kätilö nappasi sänkyni ja kärräsi sen osaston perheaulaan, sellaiseen oleskeluhuoneeseen joka oli avoinna kaikille. Olin niin onnellinen ja kiitollinen. Ähisin ja puhisin, ja yritin lievittää kipuja kuumalla geelipussilla sekä miehelle valittamisella. Kätilö sanoi että nyt kannattaisi koittaa levätä edes vähän, huomenna synnytetään vaikka väkisin. Käperryin miehen syliin sängylle geelipussi etureisien ja mahan välissä. Nukahdimme molemmat pian.
37+2
Herätessäni supistukset olivat kadonneet.
Olin saanut jo niin suuren toivonmurusen kätilön puheista, ja nyt mieleni vaipui taas epätoivoon. Aloin tosissani pelkäämään leikkausta.
Uusi juuri vuoroon tullut lääkäri tuli katsomaan minua. Hän sanoi että nyt lopetetaan nuo lääkkeet, ja aletaan ihan tosissaan savustamaan pikkuneitiä ulos. Lähdetään synntytssaliin, puhkaistaan vedet ja laitetaan oksitosiinitippa. Vihdoinkin! Olin aivan taivaissa.
Kerättiin tavarat sängylle ja lähdettiin osastolta kohti salia.
Pääsimme sen huoneen viereen jossa kolme vuotta sitten synnytin Violan. Huoneita yhdisti sama vessa ja pesutila, joten molemmat tytöt saisivat ensipesunsa samassa altaassa!
Tapasimme synnytyksessämme avustavan kätilön. Hän oli erittäin mukava ja ammattitaitoinen. Kävimme läpi asiat joita toivoisin synnytykseltä. Halusin toimia omien vaistojeni varassa, ja halusin rauhaa sekä hiljaisuutta.
Laitettiin minut vielä makaamaan käyrille, ja mies lähti hakemaan puhtaita vaatteita itselleen.
Antibioottitipan kanyyli oltiin jo otettu pois, joten nyt piti laittaa uusi oksitosiinitippaa varten. Vasemmasta kädestä löytyi oikein hyvännäköinen suoni, ja hyvä se olikin, sillä verta ruiskusi parin metrin päähän ja pulppusi pitkin sänkyä ja lattiaa. "No mehän saadaan tästä nyt näppärästi muutama putki verta!"
Mies tulee takaisin, näkee minut ja kätilön naureskelemassa veren keskellä. Taisi hieman hämmentyä.
Lääkäri kävi puhkaisemassa kalvot. Ei mennyt kuin pari minuuttia, ja supistukset alkoivat olla sietämättömiä. Siis oikeasti sietämättömiä, paljon pahempia kuin viimeksi. Oksitosiinia ei siis edes tarvittu. Menin jumppapallon päälle heilumaan ja otin ilokaasua. Se ei ikävä kyllä lievittänyt kipua, pisti vain pään pyörälle muutamaksi sekunniksi.
Supistukset olivat äärimmäisen voimakkaita johtuen niistä cytoteceista. Taukoa ei juurikaan ollut välissä, ja jokainen supistus oli todella pitkä. Se oli helvettiä. Olin polvillani ja nojasin korotettuun sängynpäätyyn, yritin tuskissani huutaa haluavani epiduraalin. En kuitenkaan kyennyt puhumaan. Huusin vaan. Jossain vaiheessa mies kuitenkin ymmärsi mitä yritin sanoa ja hän pyysi kätilöltä puudutusta minulle. Tarkistettiin ensin kohdunsuun tilanne. Noin 4cm auki. Niinpä kätilö lähti hakemaan epivälineitä.
Parissa minuutissa hän tuli takaisin valmiina laittamaan puudutteen. Ne pari minuuttia minä olin vain karjunut ja itkenyt kivusta. Seisoin sängyn vierellä ja vaikersin että tuntuu kamala paine, ihan kuin pitäisi ponnistaa.
"Se on varmaan vaan tuo pystyasento, suthan tarkistettiin ihan kolme minuuttia sitten, ei se sieltä vielä tule".
No tarkistettiin sitten kuitenkin uudestaan. Täysin avautunut, ja pää on ihan juuri tulossa ulos. Parissa minuutissa 4cm-->10cm. "Aikamoista, ei sitten ihme että sattui hei! Mut nyt pitäis alkaa ponnistaa."
Entä se epiduraali?!
Ei tietenkään voi laittaa enää tässä vaiheessa, joten nyt mennään ilman lääkkeitä tai puudutteita. Roikuin miehessä kiinni ja karjuin. Toivottavasti kovin moni viereisissä saleissa pian esikoisensa synnyttävä ei kuullut. Ei minun eläimelliset ääntelyt sitten ainakaan helpottanut heidän henkistä valmistautumista koitokseen.
Pari ponnistusta ja pää näkyi. Pitkä ponnistus perään ja olkapäät näkyivät. "Jaahas, täällä on käsi pahasti jumissa, koita olla ponnistamatta." Tytöllä oli käsi poskella, kämmenselkä poskea vasten. Sitä siinä väänneltiin jonkun aikaa, ja arvata sattaa, se teki kipeää. Todella kipeää.
Seuraava ponnistus ja repesin.
Loppurutistus ja hän syntyi vihdoinkin.
Pienokainen laskettiin syliini. Kätilö tarkisti pienen käden ettei mikään vaan mennyt rikki.
Isi erotti meidät leikkaamalla napanuoran.
Seuraavaksi tietenkin istukan synnyttäminen ja paikkojen kasaanompelu. Tämäkin piti kestää ilma puudutuksia, koska repesin kuulemma sen verran pahasta paikkaa että puudutuspiikki olisi todella inhottava laittaa.
Kävin suihkussa ja isi meni punnitsemaan ja mittailemaan pientä. Ollessani vielä suihkussa isi sai vauvan syliin, paidan sisälle ihokontaktiin.
Sitten otin vauvani rinnalle ensimmäiselle ruokailulle. Siinä hetkessä kaikki oli käsittämättömän täydellistä. Niin pieni, niin kaunis. Ihastelimme häntä kilpaa.
Pian vauva alkoi narisemaan. Me miehen kanssa ensin naureskelimme että voi kuin suloista ääntä hän pitää. Kätilö kuitenkin huolestui, koska vauva on kuitenkin vasta juuri ja juuri täysiaikainen, ja narina voi olla oire infektiosta tai nesteestä keuhkoissa.
Vauva täytyisi viedä lastenosastolle, ja minun pitäisi siirtyä synnyttäneiden osastolle ilman vauvaa.
Taisin olla surullisempi kuin koskaan ennen. Ei juuri synnyttäneeltä äidiltä voi viedä lasta pois.
Hänet kuitenkin vietiin, ja minut kärrättiin sängyllä osastolle huoneeseen jossa oli kaksi muuta äitiä vauvojensa kanssa. En kestänyt kuunnella vauvojen tuhinaa ja itkua joten pyysin miestä kysymään vaihtoehdoista. Sain tyhjän huoneen.
Seuraavassa tarkastuksessa vuosin liikaa verta, enkä saanut lupaa liikkua. En siis päässyt katsomaan lastani. Perheemme tulivat heti katsomaan meitä, mutta lastenosastolla sai olla vain yksi vieras vanhemman lisäksi, joten miehelläni meni jonkun aikaa käyttää kaikki tervehtimässä pienokaista. Esikoisemme ei päässyt ollenkaan influenssakauden vuoksi, joten hän hengaili minun kanssani tuon ajan ja sai hieman lohdutettua.
Perheidemme lähdettyä kotiin minut tarkistettiin taas, ja sain luvan käydä katsomassa lasta maksimissaan tunnin ajan jos lupaan liikkua vain pyörätuolilla ja pysyn paikoillani. Lastenosasto oli todella kaukana, monen mutkan takana.
Pääsimme perille ja pienokaisemme odotti kanyyli päässä johtojen ympäröimänä. Vauvalla oli antibioottitippa infektioepäilyn vuoksi. Keuhkot kuvattiin eikä sieltä löytynyt mitään, mutta sydämessä oli sivuääni. Kuulemma yleistä, mutta täytyy seurata.
Mies nosti hänet syliini. Nyt olin taas maailman onnellisin ihminen. Tunnin ajan pitelimme vauvaa vuorotellen. Tunti ei ole koskaan mennyt noin nopeasti.
Oli aika lähteä takaisin huoneeseeni, ja pian miehen oli aika lähteä kotiin. Sain kipulääkkeitä ja kohtua supistavaa lääkettä. Keskellä yötä heräsin siihen kun huoneeseeni tuodaan juuri synnyttänyt nainen. Hänenkin tyttärensä oltiin viety lastenosastolle.
Aamulla aloin heti soittelemaan miehelle että tulisi sairaalalle ja veisi minut katsomaan vauvaa. Eipä hän tietenkään vastannut kun nukkui pers homeessa. Hoitaja kävi katsomassa minua ja sanoi että tänään voisin lähteä kotiin jos haluan. Pakkasin siis tavarat, vaihdoin omat vaatteet päälle ja jatkoin miehen pommittamista.
Mies saapui paikalle ja lähdimme heti pyörätuolin avuin lapsemme luokse. Pitelimme häntä koko päivän, aivan iltaan asti. Yritin imettää monta kertaa ja ihan hyvin se onnistuikin, mutta maitoni ei ollut noussut vielä joten lisämaitoa tarvittiin pullosta. Kotiinlähdön aika tuli, ja niin kävelin itkien ulos sairaalasta.
Oli ihanaa olla pitkästä aikaa kotona, mutta todella epäluonnollinen tunne parannella juuri synnyttänyttä kroppaa eikä vauvaa näy missään. Esikoisemme oli vielä isovanhemmillaan hoidossa joten saimme onneksi vähän rentoutua ja levätä. Söimme pitsat ja menimme ajoissa nukkumaan. Heti aamusta lähdimme ajelemaan kohti sairaalaa. Otimme turvakaukalon ja vauvan kotiutumisvaatteet varoiksi mukaan jos vaikka saisimme hänet mukaan.
Muutaman tunnin oltuamme sairaalalla, meille ilmoitettiin että jos arvot näyttävät hyvältä seuraavissa mittauksissa, ja lääkäri näyttää kotiinlähtötarkastuksessa vihreää valoa, voisimme viedä vauvamme kotiin. Odotimme malttamattomina, ja viimein illan tullen lääkäri tuli tarkistamaan hänet. Sydämen sivuääni kadonnut, kaikki näytti hyvältä. Puimme tytön ja köytimme kiinni turvakaukaloon ja lähdimme kotiin.
Eipä tämäkään synnytys mennyt odotusten mukaan, mutta upea kokemus kaikesta huolimatta💗
Viena Vanessa Maarit
9.3.2017
3065g
50cm
💗
Spontaani päätilasynnytys
Synnytystoimenpiteet: vesikalvon puhkaisu
